”Hannu, sinä kun tunnet noita itsepuolustuslajeja, niin kerropas mikä mulle sopisi, vai ei mikään? Mitään armotonta mätkimistä ei tarvisi olla, kunto on nolla ja jos siihen sisältyisi jotain henkistäkin puolta, niin ei olisi haitaksi” Tätä kysymystä edelsi ahkera netin tonkiminen ja ihmettely. ”Mitä nämä kaikki lajit oikein pitää sisällään?” Ihmettelijänä ihmispoloinen joka ei koskaan ollut harrastanut minkäänmoista liikuntaa. Lyhytkin kauppareissu piti tehdä autolla. Kouluaikana oli vapautus liikunnasta ja sitä rataa. No totuuden nimissä tämä taapertaja oli myös ollut aikamoisen tukeva koko alkutaipaleensa, kunnes sai jonkin ihmeellisen herätyksen ja päätti että nyt riitti. Ruokaremontti ja kävelylenkit tuli kuvaan. Painoakin toki häipyi vajaa 30 kiloa ja siinä kohdin heräsi mieleen tuo kysymys. ”Voisikohan tällä 33 vuotta mitään tekemättömällä ja varsin kankealla ruholla oikeasti tehdä jotain?”
Hannun maaginen vastaus oli, että hän oli juurikin nähnyt mainoksen pian alkavasta aikidon peruskurssista. ”Whaat, mitä se on?”. Vaikka sitä nettiä oli tullut tongittua asian tiimoilta, ei pahemmin aikidoon olleet silmät osuneet. Hannu sitten yritti selittää hitusen mitä se tarkoittaa ja kehotti lähtemään lajinäytökseen. Joten sinne siis. Paikalla oli valkoisia ja valkomustia tyyppejä, jotka näytti vähän pelottaviltakin. Eikös kaikki itsepuolustuslajien harrastajat ole vähän pelottavia, ainakin jos ei asiasta mitään tiedä.. Joo-o sutjakkaastihan ne lenteli. ”Ei minusta ole kyllä kai tuollaseen, vai olisiko. Ei ketään kuitenkaan kai sattunut joten kai sitä voi kokeilla, vai voisiko?” Sensein puheet kyllä kuulosti siltä että ehkä sitä arvaisi kokeilla, vaikkei mitään liikunnallista taustaa olekaan. Ja kaupan päälle treenaajathan oli oikein iloisia, siis ei mitään naama rutussa vääntämistä. Ja hyvä henkikin taisi olla.
Siispä tie vei peruskurssille polvet tutisten. ”Mitään en osaa, mokaan ihan vallan, en kehtaa, apuuaaaa”. Ensimmäisten treenikertojen jälkeen olo oli totaalisen jyrän alle jäänyt. Aamulla teki tiukkaa päästä sängystä ylös. Miten voikaan kiristää ja pakottaa joka paikkaa siihen malliin? Kipeitä kohtia löytyi paikoista, joissa ei edes tiennyt olevan mitään toimintaa, siis muka lihaksia, siis muka minullako? Kun ne pari kivuliasta viikkoa sai sinniteltyä ei paluuta enää ollut. Mitään ei opi hetkessä mutta hirveä himo iski saada sitä oppia. Sensein mukaan myös edistyneempien harjoituksissa sai käydä. Tunkesin siis itseni sinnekin ja olin aika pihalla. Mutta roikuin silti mukana.
Kertaalleen meinasin lintsata treeneistä ilman pätevää syytä. Ei vaan muka huvittanut lähteä ajelemaan 70 kilometriä silloiseen treenipaikkaan. Kello kävi, jalat kävi kohtalaisen levottomiksi mitä pitemmälle kello eteni. ”Ei hitto, ei tule mitään”. Pikasuihku, kamat kassiin ja kiirekiire, miljuunaa treeneihin. Myöhästyin ehkä pari minuuttia. Menomatka oli sellaista kaahausta, että lupasin itselleni etten enää koskaan edes yritä lintsata jos ei ole ihan oikeata syytä. Heti kohta peruskurssin jälkeen olikin sopivasti ensimmäinen iso leiri lähimaastossa. Yllättäin vähän taas kauhistutti.. Mutta vielä mitä. Ei kukaan nauranutkaan keltanokalle. Ja pystyihän siellä jotain tekemäänkin vaikkei mitään oikein osannutkaan. Toisena treenipäivänä eli sunnuntaina en voinut kun ihmetellä itseäni. Jos siitä vuosi taaksepäin joku olisi väittänyt minun tönöttävän Nääshallissa sunnuntai aamuna Japanilaisen 6. dan sensein opastuksella tekemässä alkuverryttelyä, olisin taatusti nauranut väittäjän kumoon. Niin se vain ihminen muuttuu.
Vajaa kaksi vuotta on hurahtanut ahkerasti tatamilla käyden. Olisipa nyt hauska nähdä jostain piilokamerasta verrokkina millainen olikaan kun aloitti ja mitä kaikkea edistystä onkaan oikeasti tapahtunut. Alkujaan toivoton tapaus heittelee ukemit mennen tullen. Siis minä, hyvänen aika. Yksi tavallinen ukemikin näytti niin mahdottomalta asialta alkuun. Kunto on parempi kuin koskaan. Sinne sun tänne on myös pullahtanut niitä lihaksiksi kutsuttuja juttuja. Näinä kahtena talvena en ole kertaakaan muksahtanut nurin talviliukkailla, kiitos ilmeisen kohtaallaisen hyvin kohentuneen kehon hallinnan. Sitä ainoaa läheltä piti kertaa en laske koska senkin ”kaatumisen” aikana oli pieni ikuisuus miettiä mitähän tässä tekisi ja lopulta vaan sormenpäät hipaisi jäätikköä.
Kavereita on tullut roppakaupalla lisää ja mikä on ollut tosi hienoa huomata, kaikki aikidokat tuntuvat olevan tervetulleita kaikille dojoille, eikä ketään katsota kieroon. Aiemmissa harrastuksissani (kuten myös nykyisessä koiraharrastuksessanikin) on kaiken maailman kuppikunnat ja nokan vartta katsomiset arkipäivää. No toki en ole kovin moneen dojoon vielä ehtinyt tutustumaan mutta tähän asti kaikki kokemukset ovat olleet varsin positiivisia ja ylempi vyöarvoiset varsin auttavaisia ja fiksuja aloittelijaa kohtaan. Enpä usko, että tätä käsitystä tarvii muuttaa tulevaisuudessakaan. Minun aikidoni ei myöskään ala ja lopu dojolle, vaan siitä on tullut osa jokapäiväistä elämää. Huomaan sen vaikuttaneen positiivisesti tapoihini toimia ja ajatella. Ei varmastikaan huono asia. On tullut myös luettua elämänviisautta täynnä olevia opuksia, joihin pari vuotta sitten en taatusti olisi uskonut kajoavani. Toki suuren osan aloittamisen kynnyksen ylipääsemisestä ja tietenkin itse oppimisesta on tehnyt myös erinomainen seura, sensei ja kaikki treenikaverit niin kotitatamilla kun muuallakin. Kiitos siitä teille kaikille! Opittavaa on niin monella saralla ettei sitä oikein aina edes tajua, mutta ei kun eteenpäin vaan. Todella haastava harrastus (ja sitä myötä elämäntapa) on tullut aloitettua, mutta voi sitä tavatonta iloa kun joku uusi asia naksahtaakin kohdilleen. Kadotakseen taas seuraavaan treenikertaan mutta se onkin jo toinen juttu se.. Ainoa miinusmerkkinen asia on etten ymmärrä miksen aloittanut tätä tietä jo ainakin 10 vuotta aikaisemmin? Ja miksei dojo voi olla vähän lähempänä kotiani, jotta siellä voisi viettää aikaa vaikka joka päivä..
